Testattavana Sony MDR-M1 -studiokuulokkeet

Kirjoittaja: Sword of Damocles

Tietoja:

• Julkaisuvuosi: 2024
• Valmistusmaa: Thaimaa
• Hinta: 260 €
• Rakenne: Suljettu, over-ear
• 40 mm:n dynaamiset elementit
• Impedanssi: 50 Ohm
• Herkkyys: 102 dB/mW
• Paino: 216 g (ilman kaapelia)
• Liitintyyppi: Lukittuva 3,5 mm
• 2 kaapelia: Pituudet 2,5 m ja 1,2 m / molemmissa 3,5 mm:n plugi + 6,35 mm:n adapteri
• Lisävarusteet: Ei ole

Arvostelukappaleen hankintapa: Saatu lainaan valmistajalta

Sonyn MDR-7506 vuodelta 1991 on lähestulkoon legendaarinen studiokuuloke, jota myydään edelleen noin 100 eurolla toisin kuin valmistajan lukuisia uudempia kuulokemalleja, jotka eivät koskaan onnistuneet syrjäyttämään vanhaa ikäratsua musiikkiammattilaisten keskuudessa. Ainakin MDR-7502 (1998), MDR-7505 (1999), MDR-7509 (1999), MDR-7509HD (2006) ja MDR-7510 (2011) ovat pitkälti kadonneet markkinoilta MDR-7506:n tieltä.

Vuonna 2019 Sony kokeili kuitenkin jälleen pro-mallistonsa uudistamista julkaisemalla Japanissa MDR-M1ST-kuulokkeet sikäläisen CD900ST-mallin (Japanissa myytävä ”7506”) korvaajaehdokkaaksi. Nyt käsittelyssäni oleva MDR-M1 (hinta 260 €) on puolestaan vuonna 2024 julkaistu kansainvälinen seuraaja MDR-7506:lle. Koska Japanin markkinoille suunnatut kuulokeversiot ovat aina olleet ääneltään erilaisia kansainvälisten mallien kanssa, MDR-M1ST ja MDR-M1 poikkeavat CD900ST:n ja MDR-7506:n tapaan toisistaan. Meillä päin tuttu MDR-7506 tunnetaan melko kirkasäänisenä kuulokkeena, joten onkin ollut mielenkiintoista päästä ottamaan selvää, millainen on Sonyn näkemys studiokuulokkeista 2020-luvulla. Sain MDR-M1:n testattavaksi suoraan valmistajalta ilman minkäänlaista saateviestiä tai ennakkoilmoitusta, joten kiittäkäämme Sonya tällaisesta yllätyksestä.

Tuotepakkaus ja varustelu

MDR-M1 saapuu Sonylle tyypilliseen tapaan ekologisesti pakattuna eli käytännössä vain litteään pahvilaatikkoon sujautettuna ilman hienouksia. Kuulokkeiden kohderyhmä huomioiden en kuitenkaan tätä paheksu, vaikka yleensä vastaavan hintaiset kuulokkeet pakataankin hienommin.

Ostaja saa kaksi eri pituista kaapelia, joista lyhyempi on pituudeltaan 1,2 metrinen ja pidempi 2,5 metrinen. Plugina toimii molemmissa 3,5 millimetrin liitin tai vaihtoehtoisesti adapterin kanssa 6,35 mm. kuulokkeisiin kaapelit kiinnittyvät yksittäisellä 3,5 millin liittimellä (tukisi myös balansoitua kaapelia), jonka kierrettävä runko voidaan lukita kiinni kuppiin. Lukitusmekanismi on siitä hyvä, ettei se estä myöskään tavanomaisten kaapeleiden käyttämistä. Kuulokeliitin asettuu lisäksi riittävän ylös, jottei suoraan alaspäin osoittava kaapeli hankaudu käytön aikana hartiaani vasten.

Sonyn toimittamat kaapelit ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, mutta pysyvät suorana ja siistinä. Niitä ei myöskään ole pakattu tehtaalla siten, että niihin olisi muodostunut valmiiksi jyrkkiä taitoksia. Pintamateriaali on jonkinlaista muovia, jota pitkin kulkee pieniä pituussuuntaisia uria. Mikrofonisuudelta ei silti vältytä, vaan kaapelin hankautumisesta vaatteita vasten kantautuu melko voimakasta rahinaa korviin. Jostakin syystä vain harvat valmistajat hoksaavat huomioida tämän kaapelisuunnittelussaan.

Jos jotakin olisin vielä toivonut MDR-M1:n pakkauksessa näkeväni, niin jonkinlaisen säilytyskotelon tai -pussukan. Kaikenlaiset lisävarusteet loistavatkin kokonaan poissaolollaan, ellei toista mukana tulevaa kaapelia ja 6,35 milimetrin adapteria lasketa sellaisiksi. Sonyn lähestymistapa on minimalistinen niin hyvässä kuin pahassakin.

Rakenne ja käyttömukavuus

MDR-M1:n yleinen design ei eroa juurikaan vanhasta MDR-7506:sta eli se on siro ja kevyt kuuloke painaessaan vain 216 grammaa. Vaikka tämä selittyykin muovisella rakenteella, laatuvaikutelma ei itseasiassa ole hullumpi, vaan se onnistuu jopa yllättämään minut. Kuulokkeet on suunniteltu järkevästi ja osien sovitus on tiukka. Kupit kääntyilevät myös eri suuntiin sulavasti, ja korkeussäädön pykälät naksahtavat paikoilleen poikkeuksellisen tyydyttävästi. Rakennetta venytellessäkään ei kuuluu halpoja sivuääniä, vaan teräksinen pääpanta tuntuu jäykkyydeltään lähes täydellisen lineaariselta. Hyvä Sony!

Positiivinen mielikuvani saa jatkoa myös käyttömukavuuden kohdalla, sillä pystyisin pitämään MDR-M1:tä päässäni helposti vaikka koko päivän. Kevyt paino, äärimmäisen lempeä puristus ja riittävän suuret korvapehmusteet tekevät kuulokkeista todella mukavat ja huomaamattomat. Reilun 200 gramman painolle riittäisi luultavasti vaatimattomampikin pääpanta, mutta Sony on tehnyt siitäkin tavallista leveämmän ja paremmin pehmustetun. En keksikään huomautettavaa lukuun ottamatta sitä, että materiaaliksi valittu keinonahka saattaa hiostaa kesäkäytössä, eikä pääpehmuste vaikuta olevan helposti vaihdettavissa kulumisen jälkeen. Korvapehmusteet sen sijaan ovat helposti irrotettavissa, koska niiden reunus venytetään ilman suurempaa vaivannäköä elementin kehyksen ympärille.

Sony on helpottanut kuulokkeidensa käyttöä entisestään lisäämällä korkeudensäätöön selkeän numeroinnin ja merkitsemällä oikean ja vasemman kupin sankaan näkyvästi punaisella ja sinisellä. Kuulokekupit kääntyvät myös vaakatasoon siten, kun on kuulokkeet pöydälle asettaessa kaikkein optimaalisinta: korvapehmusteet asettuvat pöytää vasten. Mobiilikäyttöön suunnatuissa vastamelukuulokkeissa tilanne on yleensä päinvastainen, koska pehmusteet halutaan kuulokkeet kaulalle laskiessa rintakehää vasten.

Äänenlaatu

Kuulokkeiden taajuusvastemittaukset on tehty IEC711-standardin mukaisella laitteistolla ja KB501X-mallisilla silikonikorvilla. Kuvaajissa käytetään vertailupohjana tieteelliseen tutkimukseen pohjautuvaa Harmanin tavoitekäyrää (vuoden 2018 versio), joka on yleistys siitä, millaisen taajuusvasteen mukainen ääni kuulostaisi suurimman osan mielestä hyvältä ja vastaisi tasapainoisia kaiuttimia hyvin akustoidussa huoneessa. Lisätietoa mittauksista ja niiden tarkkuudesta löytyy Taajuusvastemittaukset-sivulta. MDR-M1:n taajuusvaste on myös vertailtavissa muiden mitattujen kuulokkeiden kanssa Squiglink-vertailutyökalun avulla.

Impedanssikäyrä ja vahvistustarve:

MDR-1:n impedanssikäyrä on dynaamiset elementit huomioon ottaen erittäin tasainen, joten kuulokkeiden taajuusvaste pysyy käytännössä muuttumattomana, vaikka käytössä olevan vahvistimen lähtöimpedanssi ei olisikaan lähellä nollaa. Tämä palvelee hyvin studiokäyttöä, koska ammattilaisilla voi olla käsissään hyvin erilaisia äänilähteitä. Etenkin iäkkäämmät laitteet on monesti toteutettu korkealla lähtöimpedanssilla, mikä saattaa muuttaa epätasaisen impedanssikäyrän omaavien kuulokkeiden ääntä siitä syystä, että eri taajuudet tulevat vahvistetuksi eri voimakkuudella. Tavallisesti tämä tarkoittaisi dynaamisten kuulokkeiden kohdalla bassontoiston voimistumista, mikä tuskin olisi ammattikäytössä erityisen toivottu asia. Iäkkään MDR-7506:n impedanssikäyrän on mitattu olevan selvästi epätasaisempi, joten MDR-M1 on siihen nähden selkeä parannus.

Epätasaisen impedanssikäyrän lieveilmiöitä voitaisiin kompensoida tekemällä kuulokkeiden nominaali-impedanssista korkea (150–600 ohmia), mutta tasaisen impedanssikäyrän ansiosta Sony on voinut toteuttaa MDR-M1:n huoletta varsin matalalla, noin 50 ohmin, impedanssilla. Kun tämä yhdistyy korkeahkoon herkkyyteen (102 dB/mW), kuulokkeiden toistaminen on helppoa. MDR-M1:n ääni ei ylipäätään vaikuttaisi muuttuvan tyyliltään merkittävästi erilaisilla vahvistimilla, minkä vuoksi en tämän arvostelun yhteydessä olekaan lähtenyt testailemaan suurta määrää eri laitteita. Esimerkiksi Qudelix 5K ja Macbook Airin (M1-versio) kuulokeanto tuottavat omaan makuuni riittävän vahvistuksen. Toki 2000 euron hintaisella Ferrum Audio OOR -vahvistimella olen luultavasti viimeistään tutustunut kuulokkeiden maksimaaliseen potentiaaliin.

Taajuusvaste:

MDR-M1 on varsin neutraaliääninen kuuloke, joka toistaa kuitenkin bassoa tavallista tukevammin ja preesensalueen (4–6 kHz) jokseenkin vaimeasti. Nämä värittymät tekevät esitystavasta rotevan ja hieman hillityn, vaikka keskitaajuuksissa piisaakin muutoin energiaa juuri sopivasti. Huomioni keskittyy preesensalueella vajaaksi jäävän terävyyden ja raikkauden vuoksi pääasiassa alempiin taajuusalueisiin, kun taas ylätaajuudet jäävät osittain sivurooliin. Toisaalta ylimmän diskantin ilmavuus tasapainottaa kokonaisuutta siinä määrin, ettei lopputulos kuulostaa varsinaisesti väärältä, vaan lähinnä tavallista rennommalta. MDR-M1 asettaa siis studioluonteestaan huolimatta rasittamattoman kuuntelukokemuksen kirkkaan diskantin ja musiikin virheiden etsimisen edelle. Selvitysteni perusteella värittymien ei kuitenkaan pitäisi estää studiokäyttöä, vaan joissakin työvaiheissa niistä saattaa jopa olla hyötyä.

Yhtenä kuulokkeiden mielenkiintoisimmista piirteistä nostaisin esiin hauskan bassontoiston. MDR-M1 painottaa ylempien bassotaajuuksien (150–300 Hz) sijaan 100 hertsin alapuoliskoa, joten se ei kuulosta pehmeältä tai mutaiselta, vaan tukevan potkivalta. Välillä äänessä esiintyy basson suuren määrän vuoksi lievää turvonneisuutta, mutta yleensä kuulokkeet eivät kuitenkaan väritä musiikista niin tuhtia, että alkaisin pitää sitä häiritsevänä tai että se heikentäisi merkittävästi keskitaajuuksien selkeyttä. Enemmän bassoa sisältävää musiikkia kuunnellessa MDR-M1 jytisee puolestaan hauskan fyysisesti verrattuna esimerkiksi Sennheiser HD 620S:ään, joka toistaa alabassoa selvästi vaisummin. Neutraalimpaa esitystapaa silmällä pitäen taajuuskorjaisin MDR-M1:n bassoa 70 hertsin kohdalta muutaman desibelin alaspäin pienellä Q-arvolla, mutta nautin suoraan sanottuna tukevasta äänestä todella paljon sellaisenaan. On harmi, ettei Sony tuunaa vastamelukuulokkeidensa alataajuuksia vastaavalla tavalla, vaan painottaa liikaa yläbassoa.

Rauhallisesti toistuva 4–6 kilohertsin väli vaikuttaa MDR-M1:ssä eniten toiston elävyyteen ja terävyyteen sekä jonkin verran äänikuvan muodostumiseen. Keskitaajuudet ja sitä myötä useimmat soittimet kuulostavat edelleen pääosin itseltään, ja toisto on myös selkeää, mutta esimerkiksi laulusuoritukset jäävät hieman hillityiksi ja pehmeiksi, eikä äänten jälkimmäistä puoliskoa saateta muutoinkaan loppuun saakka yhtä energisesti kuin odottaisin. Tämän seurauksena koen myös äänikuvan varsin intiimiksi etenkin, kun siihen niin ikään vaikuttava 1–2 kilohertsin väli toistuu aavistuksen etualalla kokonaisuudessa. Kuulokkeet saattaisivat miellyttää niitä, jotka pitävät intiimeistä ja rauhallisista laulusuorituksista. Vertailun vuoksi preesensalueen täyttäminen taajuuskorjaamalla tekee äänikuvasta perinteisessä mielessä avaramman oloisen, koska ääni avautuu soimaan paremmin ympärilleni.

Oletuksena osa ylätaajuuksista toistuu etäämmällä, jonka eri ihmiset kokevat varmasti hyvin vaihtelevasti äänikuvan näkökulmasta. Itse aistin esitystavassa eräänlaista tilavuutta, jonka myötä pystyn kuuntelemaan MDR-M1:tä täysin rennosti. Huomaan keskittyväni musiikin tärkeimpiin osa-alueisiin, kun taas pienemmät nyanssit toistuvat rauhallisemmin, jolloin niitä täytyy hieman etsiä äänikentästä sen sijaan, että ne tulisivat etualalle kokonaisuudessa. Tämä ”kauempana” toistuvien äänten seuraaminen luo itselleni illuusion äänikuvan syvyydestä, vaikka valtaosa äänestä soikin edelleen lähellä ikään kuin pään sisällä.

Diskantista minulla on muutoin melko vähän kerrottavaa. Se on ylimmän diskantin sopivan määrän ansiosta ilmavaa, mutta kuitenkin preesensalueen vajauksen myötä rentoa ja jopa pehmeää. Musiikin pienemmät yksityiskohdat meinaavat jäädä hieman piiloon, mutta ne erottuvat kuitenkin hieman aktiivisemmassa kuuntelussa. En aisti äänessä minkäänlaista räikeyttä tai korostunutta sibilanssia, mikä lienee useimpien mielestä kotikuuntelussa parempi vaihtoehto kuin se, että diskantista löytyisi Beyerdynamic-tyylisiä voimakkaita korostumia. Ammattilaiset voinevat säätää ylätaajuudet mieleisikseen, koska se on jo korvakuulollakin suhteellisen helppoa.

MDR-M1 on mielestäni yllättävän hauska rock-kuuloke, koska sen basso potkii miellyttävästi ja keskitaajuuksista löytyy sopiva määrä energiaa. Rennon preesensalueen ansiosta liika rosoisuus ja terävyys jää puuttumaan, joten musiikkia olisi mahdollista luukuttaa hieman lujemmallakin äänenvoimakkuudella. Hieman aliarvostettuna piirteenä diskantin ilmavuus tekee kuitenkin samalla rumpujen lautasista raikkaat ja realistiset. Toisaalta myös perinteinen pop-musiikki kuulostaa tukevan alabasson myötä hyvältä, ja jotkut voivat arvostaa naisvokalistien äänestä puuttuvaa ylimääräistä terävöitystä. Sonyn uudet studiokuulokkeet miellyttävätkin itseäni ennen kaikkea yleispätevyydellään ja helpolla kuunneltavuudellaan. Kun tämä yhdistyy käytännölliseen rakenteeseen ja hyvään käyttömukavuuteen, kasassa on houkutteleva paketti.

Vertailuja muihin kuulokkeisiin

Sony MDR-M1 vs. Beyerdynamic DT 700 Pro X

Hinnat: 260 € vs. 250 €

Sony ja saksalainen Beyerdynamic voidaan nähdä melko suorina kilpailijoina toisilleen studiokuulokkeiden saralla. Molemmilta valmistajilta löytyy tuotteita 100-150 euron väliltä, mutta myös 250 euron tuntumasta. Siinä missä Sony luottaa MDR-M1:n kohdalla mahdollisimman siroon ja kevyeen suunnitteluun, Beyerdynamic on tehnyt DT 700 Pro X -kuulokemallistaan tankkimaisen kestävän. DT 700 Pro X:n materiaalit ovat selvästi laadukkaampia sangan ollessa muovin sijaan metallia. Samalla kuulokkeet painavat kuitenkin 135 grammaa enemmän enemmän kuin MDR-M1. Beyerdynamic-mallin kupit eivät myöskään käänny vaakatasoon, vaikka säätömahdollisuudet ja istuvuus muutoin ovatkin kunnossa.

Pidempiaikaisen käyttömukavuuden näkökulmasta suosin Sonyn kuulokkeita, koska ne puristuvat päähän kevyemmin. DT 700 Pro X:n veluuripehmusteet tuntuvat ylellisen pehmeiltä, mutta se ei ole päässä yhtä huomaamaton. Pääpantakin painautuu päälakeani vasten lujemmin. Ehkäpä juuri tiukemman istuvuuden myötä kuulokkeet eristävät kuitenkin tehokkaammin ympäristömelua MDR-M1:een verrattuna.

Molempien kuulokkeiden ostaja saa kaksi kaapelia. Säilytyspussukka tulee kuitenkin vain DT 700 Pro X:n mukana, joten varustelun osalta Beyerdynamic on saanut mahdutettua pakettiin enemmän, vaikka sen kuulokkeet maksavatkin 10 euroa vähemmän. Huollettavuuden osalta tilanne kääntyy myös DT 700 Pro X:n eduksi, koska korvapehmusteiden lisäksi siihen voidaan vaihtaa helposti myös pääpehmuste. Mielenkiintoisena yksityiskohtana elementitkin olisivat vaihdettavissa nopeasti, koska ne on yhdistetty kuulokeliittimeen ja pannan läpi kulkevaan välikaapeliin kontaktipinnein juottamisen sijaan.

Kaksikko ei eroa juurikaan vahvistustarpeeltaan, vaan molemmat kuulokkeet on suunniteltu helposti toistettaviksi. Yhtenä erona MDR-M1:tä voitaisiin käyttää balansoituna, mikä ei onnistu DT 700 Pro X:llä siitä syystä, ettei kuulokkeiden sisäinen johdotus siihen taivu.

Taajuusvasteet:

Vaikka DT 700 Pro X onkin tuunaukseltaan tasapainoisempi DT 770 Pro -malleihin verrattuna, se on kuitenkin melko tyypillinen Beyerdynamic MDR-M1:n kaltaisiin kuulokkeisiin verrattuna. Tällä tarkoitan sitä, että diskantin kirkkaus ja jossakin määrin myös tuhti basso vetävät itseensä keskitaajuuksia enemmän huomiota. Tämän V-tyylisen tuunauksen myötä toisto ei ole sävyltään kaikkein luonnollisinta. MDR-M1 kuulostaakin mielestäni tasapainoisemmalta, vaikka siinä on vieläkin enemmän bassoa ja varsin rento preesensalue.

Taajuusvasteita vertaillessa voidaan nähdä, että DT 700 Pro X:stä puuttuu melko suuri pala 300 hertsin ympäriltä, minkä lisäksi diskantti on korostunutta 4,5–6,5 kilohertsin välillä. Nämä piirteet sekä 4 kilohertsin kohdalle asettuva syvä kuoppa (vaiheen kumoutuma) ohjaavat huomiota kohti diskantin terävyyttä ja yläbasson jytinää. Toisaalta vokalisti asettuu MDR-M1:n tapaan lähelle äänikuvassa, mikä on yksi kuulokkeita yhdistävä piirre. DT 700 Pro X:n värittyneisyyden vuoksi koen sen kuitenkin epäselvemmän ja ontomman kuuloiseksi, kun taas MDR-M1:n toisto on rentoudestaan huolimatta luonnollisempaa. Osittain DT 700 Pro X:n lievää epäselvyyttä saattaa voimistaa myös elementin päälle asetettu paksu kangaskerros, jonka tehtävänä on vaimentaa korostuvaa diskanttia.

Bassontoiston osalta tilanne on mittausteni mukainen: MDR-M1 potkii lujempaa ja kontrolloidummin, koska sen basso painottuu alimmille taajuuksille. DT 700 Pro X:ssä on puolestaan iäkkäämmille suljetuille kuulokkeille tyypillinen yläbassokorostuma, joka vajaaksi jääviin alakeskitaajuuksiin yhdistettynä luo ääneen jokseenkin kumahtelevan ja onton vivahteen. Ääni on toki tuhtia ja tukevaa, joten basson määrä ainakin riittää MDR-M1:n tapaan hauskaan kuuntelukokemukseen.

Jos joku kaipaa kirkkaampaa ja terävämpää diskanttia, DT 700 Pro X voi olla kaksikosta parempi vaihtoehto. Muutoin Sonyn MDR-M1 kuulostaa mielestäni normaalimmalta ja helpommin omaksuttavalta, joten tulisin kuunnelleeksi kaksikosta lähes 100 prosenttia ajasta sitä. MDR-M1:n hillitty preesensalue vaimentaa jonkin verran toiston elävyyttä ja raikkautta, mutta valehtelisin, jos väittäisin kokevani tämän häiritseväksi piirteeksi Beyerdynamic-mallin värittymiin verrattuna.

Sony MDR-M1 vs. Sennheiser HD 620S

Hinnat: 260 € vs. 360 €

MDR-M1 ja HD 620S ovat rakenteellisesti täysin erilaisia kuulokkeita ja ovatpa ne luultavasti suunnattu myös eri käyttötarkoitukseen. Sennheiser ei ainakaan tiettävästi ole tarkoittanut HD 620S:ää studiokäyttöön, mutta eipä sitä mikään toisaalta estäisikään. Kuulokkeet painavat kuitenkin 100 grammaa enemmän ollen selvästi möhkälemäisemmät ja epäkäytännöllisemmät – tältä osin MDR-M1 on tosin poikkeuksellisen näppärä. Sennheiser-mallin etuja ovat tilavammat korvapehmusteet ja parempi ympäristömelun vaimennus, mutta käyttömukavuudessa se jää jälkeen Sonyn kuulokkeista etenkin, kun istuvuuden kanssa voi esiintyä arvostelussani mainitsemia haasteita ja sankakin puristaa päätä huomattavasti lujempaa. Toisaalta hyvin istuessaan myös HD 620S on varsin mukava ja sen pääpehmusteeseen tehty lovi estää tehokkaasti paineentunteen muodostumista päälaelle.

HD 620S:n mukana tulee pieni kangaspussukka, kun taas MDR-M1:n ostaja saa kaksi kaapelia. Molempien kuulokkeiden korvapehmusteet voidaan vaihtaa, mutta vain HD 620S:n pääpehmuste on helposti irrotettavissa. Vahvistuksen osalta MDR-M1:n omistaja tulee toimeen lähes millä tahansa laitteistolla, kun taas HD 620S:n korkea 160–315 ohmin impedanssi voi tuottaa joillekin vahvistimille haasteita. Toisaalta Sennheiser-malli sopisi hyvin putkivahvistimille, jolloin sen bassontoisto saattaa toki hieman voimistua epätasaisen impedanssikäyrän vuoksi.

Taajuusvasteet:

Kaksikko eroaa toisistaan eniten bassotaajuuksilla sekä niin sanotulla preesensalueella 4–6 kilohertsin välillä. HD 620S kuulostaa yhtä aikaa sekä neutraalimmalta että hieman epäluonnollisemmalta. Tämä johtuu omalla kohdallani parista diskanttikorostumasta, jotka lisäävät ääneen välillä sähinää ja sibilanssia – joko vain vähän tai jopa häiritsevissä määrin. Toisaalta usein tämä piirre jää myös piiloon, jolloin pystyn keskittymään kuulokkeiden selkeisiin keskitaajuuksiin. Esitystapa on kuulaan raikas.

Sonyn MDR-M1 puolestaan kuulostaa säännöllisemmin hyvältä ilman diskanttiin liittyviä heikkouksia, mutta esitystapa on samalla rauhallisempi ja hillitympi. Tämä selittyy suoraan 4–6 kilohertsin pienemmällä energiamäärällä. Muutoin molempien kuulokkeiden keskitaajuudet ovat suljettujen mallien mittapuulla normaalit ja helposti omaksuttavat. Sennheiser-mallissa äänikuva tuntuu itselleni avarammalta, koska Sonyn kuulokkeissa vokalisti toistuu lähempänä, eikä ääni avaudu soimaan yhtä onnistuneesti ympärilleni. Rauhallisessa intiimiydessäkin on silti hyvät puolensa. MDR-M1 sopisi kaksikosta paremmin niille, jotka toivovat rentoa kuuntelukokemusta.

Sonyn kuulokkeet toistavat myös hauskemmin bassoa pesten HD 620S:llä lähestulkoon lattiaa, kun puhutaan alataajuuksien tukevuudesta. MDR-M1:n alabasso potkii kunnolla ilman, että tukeva basso häiritsisi juurikaan keskitaajuuksien selkeyttä. HD 620S puolestaan tuo yläbasson kumahtelevasti etualalle, jolloin toisto tuntuu kauttaaltaan pehmeämmältä. Alabassokin jää varsin vaisuksi. Ehkäpä Sennheiserin toteutustapaa voitaisiin kutsua neutraalimmaksi, mutta siinä olisi joka tapauksessa nykymittapuulla parantamisen varaa.

Kaksikko eroaa yleisääneltään melko paljon toisistaan, mutta Sony on mielestäni lopulta onnistunut hieman paremmin omassa tyylisuuntauksessaan. Sennheiserin kuulokkeiden äänestä löydän puolestaan helpommin pieniä virheitä, jotka eivät missään nimessä ole erityisen vakavia, mutta eivät myöskään tunnu tarkoituksen mukaisilta. Vaikka HD 620S tuottaakin kriittisesti arvioituna hieman oikeaoppisempaa ääntä, en pidä sitä yhtä onnistuneena tuotteena. Kuulokkeet maksavat myös 100 euroa enemmän kuin MDR-M1. Toisaalta hintaero saisi olla suurempikin, jos Sennheiser olisi pystynyt hienosäätämään lopputulosta vielä hieman lisää.

Yhteenveto

Sonyn MDR-M1 osoittautui itselleni positiiviseksi yllätykseksi. Tiivistäisin sen olevan kevyt, käytännöllinen ja miellyttävä-ääninen kuuloke ahkeraan käyttöön. Mikään MDR-M1:ssä ei varsinaisesti herätä luksusfiilistä, mutta tällaisille työkalumaisille kuulokkeille on oma tarpeensa, johon Sony tuotteensa suuntaakin. Kuulokkeet eivät kuulosta täysin neutraalilta, mutta toiston rentoudesta ei juuri ole haittaakaan. Bassokin pysyy kontrollissa, vaikka sitä määrällisesti paljon onkin. MDR-M1 sopiikin mielestäni hyvin myös kotikuunteluun, eikä vain ammattikäyttöön. Jos minun tulisi valita yksi kuuloke hiljattain ahkerasti testaamieni MDR-M1:n, DT 700 Pro X:n ja HD 620S:n väliltä, se olisi juuri Sony.

Lopulta minua jää mietityttämään ainoastaan 260 euron hinta, joka tuntuu hieman korkealta ottaen huomioon, että vanhempaa MDR-7506-mallia pystytään myymään noin 100 eurolla. Esimerkiksi 199 euroa tuntuisi mielestäni kohtuullisemmalta. Toisaalta jos ammattilaiset kokevat uutuusmallin paremmaksi, hintaero tuskin muodostuu ongelmaksi. Voikin olla, ettei Sony varsinaisesti pyri kilpailemaan koti-/harrastuskäyttöön suunnattujen tuotteiden kanssa, vaan luottaa MDR-7506:lla saavuttamaansa maineeseen ammattilaisten keskuudessa.

MDR-M1 palauttaa uskoni Sonyyn audioyhtiönä, sillä olin jo tietyllä tapaa menettänyt valmistajaan uskoni sen monien keskinkertaiselta kuulostavien vastamelukuulokkeiden vuoksi. Onneksi Pro-puolen osasto osaa selvästi vielä hommansa ja ymmärtää, mitä hyvä äänenlaatu tarkoittaa kuulokkeilla toistettuna.

Kuulokenurkan suljettujen kuulokkeiden eräänlainen pienimuotoinen läpikäynti huipentuu piakkoin Audeze Maxwell -malliin, joka on yksi syy sille, miksi MDR-M1:n ja HD 620S:n kaltaiset tuotteet eivät lopulta aivan yllä kunniaseinällemme tai herätä hyvyydestään huolimatta yltiöpäistä innostusta. Kannattaakin siis pysytellä niin sanotusti kanavalla.

Plussat ja miinukset:

+ Neutraali ääni miellyttävän rennolla otteella
+ Hauskan voimakas bassontoisto
+ Sopivan ilmava, mutta rasittamaton diskantti
+ Käytännöllinen ja kevyt rakenne
+ Erinomainen käyttömukavuus
+ Tasainen impedanssikäyrä ja helppo toistettavuus
+ Mukana tulee kaksi kaapelia

– Rento preesensalue voi vaatia taajuuskorjaamista, kun äänestä halutaan täysin värittymätöntä
– Bassoa voi olla joidenkin makuun liikaa
– Ei muita lisävarusteita kaapeleiden lisäksi
– Kaapeleiden mikrofonisuus
– Selvästi kalliimpi kuin edeltäjänsä MDR-7506